Mike Pohjola

Vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen naulitsee Hesarin kannan lisäydinvoimaan tämän päivän (7.3.2010) yliökirjoituksessa:

”Jos hakijat täyttävät lain edellyttämät vaatimukset, lupa pitäisi antaa kaikille. Jos yksityisellä pääomalla halutaan rakentaa Suomeen uutta ydinvoimalaa, miksi hallituksen pitäisi se estää? Jos teollisuus pystyy rahoittamaan hankkeensa [kaikki kolme] ja kantamaan siihen liittyvän riskin, sen tulisi kaiken järjen mukaan saada se tehdä.”

Mitenhän Janne Virkkunen näkee, että yksityinen ydinenergiayhtiö kantaisi vastuun mahdollisesta ydinvoimalaonnettomuudesta? Yhtä hyvin kuin pankkikriisistä tai Islannin konkurssista? Voimalaa varten perustettu bulvaaniyhtiö konkurssiin, emäyhtymä porskuttaa eteenpäin ja kansalaiset maksavat laskun?

Puhumattakaan siitä, että yksityinen ydinvoimalayhtiö tai edes Suomen eduskunnan pieni enemmistö voisi tehdä päätöksen hankkia Suomeen lisää ydinjätettä, joka säteilee maaperässämme vielä 250000 vuoden päästä. Onko jätesäiliöiden rakentaminen yhtä vakaalla pohjalla kuin Olkiluodon kolmosen? Viisi vuotta käyttöön oton jälkeen huomataankin, että jotkut laskelmat ovat virheellisiä tai joku tavarantoimittaja vähän oikonut mutkia?

On mielestäni absurdia, että tällaisia päätöksiä ylipäätään tehdään eduskunnassa normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Heti kun saadaan sata edustajaa 199:stä päätösvaltaisesta tukemaan ajatusta, voidaan runnoa luvat läpi. Jos viikon päästä joku olisi muuttanut mielensä, ei asiaa voi enää auttaa, päätös on tehty ja sitoo seuraavat neljännesmiljoona vuotta.

Ydinvoimasta tulisi päättää perustuslain säätämisjärjestyksessä, eli 2/3 enemmistöllä eduskunnassa, perustuslain pykälän 20 nojalla:

20 §: Vastuu ympäristöstä
Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.
Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Se oli julkaistu edellisenä päivänä ja myin niitä tapahtumassa. Kun annoin Mika Loposelle kappaleen, hän poltti sen ulkona tuhkakupissa. Kaikki katsoivat ja hurrasivat. Huusin: ”Get them while they’re hot!”

Tänän on Turun kouluikunnan manifestin kymmenenvuotispäivä. Se on roolipelimanifesti, joka tukee hahmoeläytymistä pelaajan päämääränä ja rehellistä maailmasimulaatiota pelinjohtajan maalina. Kaikista kirjoittamistani teksteistä se on herättänyt eniten keskustelua.

Siihen aikaan keskustelu roolipeliteoriasta keskittyi kysymykseen ”saako roolipeliteoriasta keskustella vai pilaako se koko harrastuksen?” Kun yritimme keskustella teoriasta ja käytännöstä ja siitä, mikä meistä on kiinnostavaa, meitä usein syytettiin siitä, että pilaamme hauskan kaikilta, koska ei sitä ole tarkoitus ottaa vakavasti, sen on tarkoitus vaan olla kivaa. Mutta oliko se kivaa? Voisiko se olla kivempaa? Mitä kiva tarkoittaa? Onko kivaa pelata hahmoa jolle tapahtuu kauheita asioita? Onko hauskaa, jos pelinjohtaja ei ole suunnitellut peliä kunnolla vaan repii kaiken hihastaan? Eivätkö jotkut kivat roolipelikokemukset ole kivempia, jos yrittää todella tuntea mitä hahmokin tuntee sen sijaan että vain esittäisi?

Keväällä 1999 norjalaiset roolipeliteoreetikot Eirik Fatland ja Lars Wingård kirjoittivat Dogma 99:n, ”ohjelmajulistuksen LARPin vapauttamiseksi”. He esittivät, että larpit voivat olla mielekäs väline taiteelliselle ilmaisulle ja että se pitäisi ottaa vakavasti. Olimme samaa mieltä. Sitten he jatkoivat, että roolipelit ovat enemmän näyttelemistä kuin eläytymistä ja että pelinjohtaja on lineaarinen tarinankertoja sen sijaan että olisi vuorovaikutteinen tai monilineaarinen mahdollistaja. Moista en tietenkään voinut sietää, joten minun oli kirjoitettava auki ensimmäinen osa manifestista, joka siihen asti oli elänyt vain kuvitteellisena nimenä. Siitä tuli Larppaajan siveysvala, jonka julkaisin netissä syksyllä 1999.

Dogma 99, kuten tanskalainen edeltäjänsä Dogme 95, sisälsi sääntöjä joita pelinjohtaja voisi käyttää haastaakseen oman tapansa tehdä taidettaan. Useimmat ymmärsivät, että näitä sääntöjä on kirjoittajien mukaan käytettävä jokaisessa pelissä, ja pitivät koko tekstiä höyrypäisenä. Turun koulukunnan Larppaajan siveysvalassa sen sijaan todellakin oli sellaisia sääntöjä, joita oli toteltava kun pelaa ”turkulaisen tyylin” pelissä. ”Puhun vain hahmossani pelin aikana” ja sitä rataa. Useimmat huomasivat, että pelaajien odotettiin seuraavan pelinjohtajan visiota ja ymmärsivät väärin, että roolihahmolla ei olisi vapaata tahtoa pelissä. Olisi pitänyt kirjoittaa se paremmin.

Joka tapauksessa Siveysvalasta oli paljon keskustelua ja päätin kirjoittaa itse Manifestinkin. Vuosittainen pohjoismainen larppikonferenssi Knutepunkt tuli Helsinkiin sinä vuonna ja sitä edelsi bileet (nykyisen ruotsinsuomalaisen julkkisjournalistin) Johanna Koljosen äidin asunnolla. Se oli keskiviikko 23:s helmikuuta, 2000. Siellä annoin ja myin ensimmäiset kappaleet manifestista, jonka olin kirjoittanut edeltävinä muutamana päivänä ja hakenut aamulla digipainosta. Kannessa oli kirjoitusvirhe, koska en tiennyt mitä eroa on sanoilla ”manifest” ja ”manifesto”.

Tuolloin Knutepunkteissa ei vielä ollut seminaarikirjoja, joten ihmiset olivat ihmeissään ja huvittuneita. Kappale manifestia poltettiin protestina. Paneelikeskustelussa minä ja Eirik Fatland otimme yhteen. Myöhemmin meistä tuli hyviä ystäviä ja järjestimme useita larppejakin yhdessä, ainakin pelit inside:outside ja (Juhana Petterssonin kanssa) En kadu mitään.
Seuraavana ja sitä seuraavana vuonna kaikki halusivat kirjoittaa manifestin vastauksena Turun koulukunnalle ja Dogma 99:lle. Syntyi Roihuvuoren manifesti, Meilahti-tyyli, Bristolin manifesti, Manifesti-manifesti, The Manifest Sunday ja tusinoittain muita. Jotkut käsittelivät roolipeliteoriaa, toiset olivat parodioita, useimmat kertoivat kirjoittajan omista pelimieltymyksistä ilman pyrkimystä pakottaa ketään muuta pelaamaan niiden mukaan. (Vaikka pakottaminen tietysti kuuluu manifestin tyylilajiin.)

Turun manifesti ilmestyy netissä toisinaan näkyviin ja aina uudet ihmiset suuttuvat sille. (Tämä 4chanista arkistoitu keskustelu kannattaa tsekata!) Sitten joku huomaa, että onhan tossa ihan hyvä pointti, ja keskustelu siirtyy roolipeliteoriaan. Ja joskus joku pitää siitä niin paljon, että kääntää sen omalle kielelleen. Toistaiseksi on Le Manifeste de l’Ecole de Turku ranskaksi, Manifest Školy Turku slovakiksi ja Manifest Školy Turku tsekiksi. Tänään julkaisen Larnir Haigh’n enäjänkielisen käännöksen. Nauttikaa!

Sittemmin olen kirjoittanut muita artikkeleita, jotka miellän osaksi Turun koulukunnan kanonisia tekstejä, ja kandityöni ja graduni on tarkoitus käsitellä larppeja, rituaaleja, Aristotelesta, Nietzscheä ja eläytymistä. Turun koulukunta elää.
Voisi olla hauskaa tehdä tämän vuoden Knutpunktissa Tukholmassa jotain erityistä manifestin kunniaksi. Ideoita saa esittää.

Ja lopuksi, juhlavuoden kunniaksi, tässä joitain valokuvia vuodelta 2000. Mukana iso liuta nykyisiä pelitutkijoita ja muita alan nimihenkilöitä nuoruuden kukkeudessaan. Nyt lähdenkin roolipelaamaan!

Portrait of the author as a young man.

Lipunpolttajat-novellielokuvani lähestyy esituotantoa… Tein leffalle Wreck-a-Moviessa yhteisöllisen sivun, jossa voi mm. suositella oikeistolaista musiikkia ja rajun näköisiä kuvauspaikkoja Helsingistä. Tulkaahan apuun http://www.wreckamovie.com/fla…polttajat2
Lisäbonuksena blogin lukijoille myös pari kuvaa taannoisesta käsikirjoituskokouksesta. Olisipa kaikki taustatutkimus näin konkreettista. Lipun ostin tietenkin goottivaatekaupasta Lontoon Camden Marketilta.

Olen pantannut tätä tietoa pitkään, mutta nyt ei enää tarvitse, kun webbisivutkin ovat jo auki…

Vuoden päästä ensi-iltaan tulee käsikirjoittamani hevimusikaali nimeltä 1827. Kyseessä on Turun kulttuuripääkaupunkivuoden eka iso proggis, sen ohjaa näyttelijänä paremmin tunnettu vanha hevimies Juha-Pekka Mikkola ja tuottaa Turun Nuori Teatteri.

Pärekatot roihusivat ja myrsky yllytti liekkejä, kun Turku paloi tuhkaksi vuonna 1827. Järisyttävä ja pohjoismaiden suurin kaupunkipalo osoitti ihmisen pienuuden ja siirsi Suomen kaupallisen, kulttuurisen, akateemisen ja kansainvälisen keskuksen venäläisten hallintokaupunkiin Helsinkiin.

Mistä kaikki sai alkunsa? Onko syy todellakin pahaisessa piika-Mariassa? Onko metsien miehessä Väinössä avain pelastukseen? Onko apua Paavo Ruotsalaisesta, arkkipiispa Tengströmistä tai venäläisistä sotilaista? Löytyykö runoilija Elias Hellmanin ranteesta ruista, vaikka kaikki ympärillä roihuaa ja äitiä on ikävä?

Turkulaisten nuorten äänihuulet ovat kovilla, kun ilmoille kajautetaan ulkomaisen ja kotimaisen heavy metallin infernaalisimpia klassikobiisejä kautta aikain.

Jos esiintyminen kiinnostaa, niin kotisivuilla on ohjeet bändin ja näyttelijäryhmän koe-esiintymisiin…

Nää valokuvat on tiistaisesta kuvaussessiosta teatterilla. Käteni ei ole oikeasti palanut, se on photoshopattu! Tsekatkaa myös kotisivut, ne on aika hienot. (Navigointipalkki tosin katoaa alasivuilla, käyttäkää takaisinpäin-salamaa.)

Kun sanotaan, että halutaan lisätä parlamentarismia, tarkoitetaan todellisuudessa, että halutaan lisätä puoluekoneistojen valtaa.

Monet poliitikot Jyrki Kataisesta Erkki Tuomiojaan ovat vaatineet presidentin valtaoikeuksien vähentämistä entisestään. He sanovat haluavansa tehdä Suomesta ”parlamentaristisemman” maan. Siitä ei paljon puhuta, mitä tämä parlamentarismi on, ja toimiiko se sitten jotenkin erityisen hyvin. Mielestäni ei toimi, vaan ennen kuin puhutaan presidentti-instituutiosta, olisi syytä korjata parlamentti-instituutio.

Sanaa ”parlamentarismi” käytetään tässä keskustelussa samassa sävyssä kuin sanaa ”demokratia”, sillä se tarkoittaa sitä, että kansa saa päättää. Se on niin monumentaalisen upea juttu, että sitä ei voi mitenkään kritisoida. Se on automaattisesti mahtavaa.

Parlamentarismin vastakohta on heidän puheessaan yksinvaltius, Kekkos-henkinen puolidiktatorisin valtuuksin varustettu kuningaspresidentti. On historiatonta typeryyttä ajatella, että Suomeen ei enää koskaan voisi tulla epädemokraattista ”elinikäistä presidentiä”, mutta on asioiden vääristelyä väittää, että ongelma olisi tuolloin ollut presidentin valtaoikeuksissa. Kekkonen valittiin presidentiksi pari kertaa valitsijamiesjärjestelmällä (ei siis suoralla kansanvaalilla), sitten (kansan valitsemassa) eduskunnassa säädettiin poikkeuslakeja, joilla presidentin valtakautta pidennettiin ja vaalit päätettiin tarpeettomana ohittaa.

Silloin presidentti saattoi erottaa hallituksen ja hajottaa eduskunnan, ja hän myös nimitti hallituksen muodostajan eli pääministerin. Ei enää. Nyt sen sijaan hallituksen voi erottaa vain sen johtaja pääministeri itse, eli hän valvoo itse omaa toimintaansa.

Jos presidentin valtaoikeuksia kasvatettaisiin, se olisi käytännössä pois hallitukselta ja pääministeriltä. Jos presidentin valtaoikeuksia vähennetään, saavat hallitus ja pääministeri niitä lisää. Presidentin vallan karsijat puolustelevat tätä sillä, että kansan valitsema eduskunta saisi lisää valtaa. Käykö näin todella?

Nykyään kansa valitsee presidentin suorilla vaaleilla, joten presidentti on suoraan kansan valitsema. Eduskunta valitaan suhteellisilla ja alueellisilla valueilla, mutta eduskuntaakin voi pitää kutakuinkin kansan valitsemana. (Eduskunnassa on toki vain niitä ehdokkaita, joilla on ollut varaa ostaa mainostilaa ennen vaaleja, mutta jätetään se nyt huomiotta.) Hallitus sen sijaan ei ole kansan valitsema.

Hallituspuolueilla on pieni enemmistö ja yleensä sen muodostajaksi ja pääministeriksi päätyy vaaleissa suurimmaksi päätyneen puolueen puheenjohtaja. Puheenjohtajan eli siis pääministerin on valinnut puoluevaltuusto. Käytännössä kyseessä on siis SDP:n, Kokoomuksen tai Keskustan puheenjohtaja, joka muiden puheenjohtajien kanssa käytyjen neuvotteluiden jälkeen ilmoittaa, mitkä puolueet ottaa mukaansa hallitukseen. Eduskunnalla tai presidentillä, saati ”kansalla”, ei ole tässä mitään veto-oikeutta.

Puolueiden puheenjohtajat sumplivat keskenään, mitä ministerisalkkuja annetaan minkäkin puolueen jaettavaksi, mutta sitten puolue jakaa ne keskenään haluamallaan tavalla. Kunkin puolueen eduskuntaryhmä ja puoluehallitus päättävät, keitä puolueen aktiiveja nostetaan ministereiksi. Ministerin ei tarvitse olla kansanedustaja, meppi, kunnanvaltuutettu tai ylipäätään koskaan ollut vaaleissa ehdolla. Mikä tahansa puolue voi nimettää kenet tahansa omalle ministeripaikalleen, joten periaatteessa hallitus saattaa koostua vaikka kokonaan ei-kansanedustajista.

Hallituksen valitsee siis käytännössä muutaman puolueen puoluehallitus, yhteensä alle sata ihmistä. Hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta, mutta niin kauan kuin maassa on enemmistöhallitus ja puoluekuri säilyy, ei eduskunta voi tehdä muuta kuin hyväksyä hallituksen, hallitusohjelman ja kaikki hallituksen esitykset. Tällöin riittää periaatteessa, että kahdestasadasta kansanedustajasta sata on taivutettu hallituksen (eli hallituspuolueiden puoluehallituksen) linjalle, eivätkä 99 oppositiossa olevaa voi vaikuttaa mihinkään. (Puhemies ei saa äänestää.)

Vain perustuslaillisissa kysymyksissä on oppositiolla teoriassa mahdollisuus vaikuttaa, sillä ne on hyväksyttävä eduskunnassa kahden kolmasosan tai viiden kuudesosan enemmistöllä. Teoriassa, mutta ei välttämättä käytännössä.

Mikä lakimuutos vaatii muutosta perustuslakiin, siitä päättää eduskunnan perustuslakivaliokunta. Valiokunta koostuu kansanedustajista ja sielläkin hallituspuolueilla on enemmistö, joka tietenkin tukee hallituksen linjaa. Pahimmillaan perustuslakivaliokunta käyttää valtaansa väärin niin, että kun kyseenalainen laki asiantuntijoiden mukaan vaatisi perustuslakimuutosta, valiokunta kuitenkin päättää tätä vastaan, koska muuten laki ei menisi eduskunnassa läpi. (Lex Nokia on tästä yksi esimerkki.)

Suomessa parlamentarismi on siis viime vuosikymmeninä luisunut tarkoittamaan sitä, että hallitus tekee päätökset hallitusohjelman mukaan, ja eduskunnan on ne pakko hyväksyä. Hallitusta tai puoluehallituksia ei ole valittu kansanäänestyksillä, vaan puoluekoneistojen sisällä. Niinpä, kun sanotaan, että halutaan lisätä parlamentarismia, tarkoitetaan todellisuudessa, että halutaan lisätä puoluekoneistojen valtaa.

Jos suomalaisista vaikka puolet olisi puolueaktiiveja, tämä olisi ihan hyväksyttävää. Nyt puolueissa toimii erittäin pieni vähemmistö (noin kuusi prosenttia kansasta on puolueiden jäseniä) ja tämän vähemmistön sisällä vain pieni eliitti pääsee vaikuttamaan puoluehallitukseen (saati että tulisi siihen valituksi). Presidentin valtaoikeuksien karsiminen olisi siis käytännössä siirto kansan valitsemalta päättäjältä puolue-eliitille.

Presidentin valtaoikeuksiin ei ole syytä kajota ennen kuin parlamentarismi on kunnossa.

Kymmenen vuotta sitten asuin yksiössä Kupittaankadulla Turussa. Siellä oli valtavat kellarikompleksit, joihin kuului pyörävarasto, kanahäkkivarastot, saunatilat sekä tietenkin valtaisa pyykki- ja kuivaustupa. Kuulin hiljattain erittäin byrokraattisesta polettisysteemistä jossain toisessa pyykkituvassa, mutta Kupittaankadulla vaatteiden peseminen perustui täysin luottamukseen.

Seinässä oli lista, johon merkattiin että koska on pyykännyt ja sitten siitä tuli lasku kotiin. Muistaakseni viisi markkaa per koneellinen. Pyykkikone käynnistyi vivusta vääntämällä. Tämän kummempaa valvontaa ei ollut.

Ainoana ongelmana oli, että kellarissa olevaa pyykkikonetta ei ykköskerroksen asukkaiden suojelemiseksi saanut käyttää klo 21 jälkeen, mutta itse olisin tietysti pessyt pyykkiä aina juurikin illalla. Koska asuin ekassa kerroksessa, päätin suoda itselleni luvan myöhäispyykkiin. En kuitenkaan halunnut jäädä kiinni huoltoyhtiölle, joten ovelasti merkkasin itseni muutamaa tuntia aikaisemmalle tyhjälle kohdalle, ettei tulisi sanomista. Eli jos 19-21 välillä kukaan ei ollut pessyt pyykkiä, niin merkkasin oman 21-22 pyykkini kohtaan 19-20. Nerokasta! (Tai niin luulin.)

Kerran tulin yhdentoista jälkeen hakemassa pyykkejä koneestani, mutta ne olikin nostettu viereiselle mattolauteelle ja koneessa oli jonkun toisen pyykit. Märkien vaatteideni päällä oli lappu, jossa luki: ”Jos kerran itsekin pyykkäät täällä ilmaiseksi, niin voisit vaivautua hakemaan pyykkisi ajallaan. T. Toinen salapyykkäri.”

(Tarpeetonta sanoakaan, mutta myös pyykkien kuivaus tapahtui isossa kuivaussalissa, josta aina välillä katoili sattumanvaraisia vaatteita. Ei hienoimpia kylläkään.)

Ja hyvät lukijat, tämä tarina on tosi! En ole miettinyt olisiko se allegoria jostain ajankohtaisesta aiheesta, mutta varmaankin on.

Perustin Kalevalalle faniryhmän Facebookiin. Käsittämätöntä, että moista ei vielä ollut. Liittykäähän!

Testasin samalla myös Wordlea ja tein lyhennelmän Kalevalasta. Paljon esillä olevat sanat ovat isommalla. Aika hyvin kuvastaa teosta. Keskeiset henkilöt ovat isolla, sitten on paljon sanomista ja virkkomista.

Hauska Facebook-ohjelma teki kollaasin vuoden aikana käyttämistäni status-päivityksistä. Aika hyvä kokoelma, paitsi mitä nyt menin naimisiinkin siellä jossain

Tässä Ihmisen poika –kirjassani on paikoitellen aika paljon Raamattu-alluusioita, siis tässä tapauksessa tapahtumia nykyajassa, jotka muistuttavat jollain tapaa Raamatun tapahtumia. Päällimmäisin on tietysti se, että päähenkilö vertaa itseään Jeesukseen.

Ajattelin laittaa loppuun sen kohtauksen, missä Herodes pilkkaa Jeesusta. Tiedättehän? Sen, mikä on kaikissa Jeesus-elokuvissa ja kärsimysnäytelmissä ja aivan joka puolella. Kaikkien tuntema kertomushan menee jotenkin näin:

Juutalaisten ylipappi Kaiafas kuulustelee Jeesusta, joka sanoo olevansa Jumalan poika ja Juutalaisten kuningas. Kaiafas toteaa syylliseksi jumalanpilkkaan ja haluaa, että Jeesus tapetaan. Hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta langettaa kuolemanrangaistusta sillä hän tuomitsee vain Mooseksen lain mukaan. Rooman laista päättää kuvernööri Pontius Pilatus, joten Kaiafas, muut rabbit, temppelin kaarti ja fariseukset raahaavat Jeesuksen Pilatuksen palatsiin.

Arvokas ja hoikka roomalaiskuvernööri Pontius Pilatus kuulustelee Jeesusta, ja kysyy tältä, että ollaankos sitä kapinoitu. Jeesus ei vastaa. Oletko käskenyt juutalaisia kiertämään veroja? Jeesus ei vastaa. Oletko sinä Juutalaisten kuningas? Sitten Jeesus sanoo jotain vaikeasti käännettävää, joka saattaa olla ”Niin sinä väität” tai ”Asia on niin kuin sanot” tai jotain sinnepäin. Joka tapauksessa Jeesus selvittää Pilatukselle, että hänen valtakuntansa tulee vasta kuoleman jälkeen, eikä uhkaa Rooman valtaa mitenkään. Pilatus ei halua tuomita Jeesusta.

Pilatus ilmoittaa vapauttavansa Jeesuksen, mutta palatsin aukiolle kerääntynyt Kaiafaan johtama valtava juutalaisjoukkio alkaa kapinoimaan ja rettelöitsemään ja vaatii, että Jeesus tapetaan. Tästä kohtaa voi yleensä lukea tekijöiden antisemitismin asteen: ovatko koukkunokkaiset kusipäät pelkästä verenhimostaan ja jumalattomuudestaan syyllisiä Jeesuksen murhaamiseen? Vai onko paikalla ehkä paljonkin juutalaisia, jotka puhuvat armon ja anteeksiannon puolesta? Onko Pilatuksessa itsessäänkin ehkä vähän vikaa? Historiallisesti ajatellen Kaiafas oli Pilatuksen nimittämä, joten kovin suuresti hän ei varmana herraansa vastaan olisi lähtenyt kapinoimaan, jos halusi pitää asemansa.

Itse asiassa katolinen kirkko on jopa antanut tarkat ohjeet, että tässä ei saa esittää juutalaista kansanjoukkoa vaatimassa päätä vadille, mutta leffoissa tästä usein poiketaan. Kirkkojen dogman mukaanhan Jeesuksen tappoivat koko ihmiskunnan synnit, eikä vain juutalaisten.

Oli miten oli, Pontius Pilatus toteaa, että jaahas, olenpa pahassa pulassa. Ja tässä kohtaa evankeliumit ja elokuvat eroavat toisistaan radikaalisti. Raamatussa yleensä tässä kohtaan tuodaan Barabbas esiin ja Pilatus sanoo, että okei, pääsiäisperinteiden mukaan armahdan näistä toisen, valitkaa te. Ja juutalaiset ilmoittavat, että Barabbas pitää armahtaa, Jeesus tappaa. (Joissain tarinoissa Barabbas esitetään jälkeenjääneenä murhamiehenä, toisissa taas ylevänä kapinallisena, joka johtaa juutalaisten vastarintaa Roomaa vastaan.) Sitten Pilatus pesee kätensä, vapauttaa Barabbaan ja määrää Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Joissain Raamatusta 300-luvulla poistetuissa evankeliumeissa tätä juutalaisten syyttelyä on muuten vielä enemmän, niin että kirjoittajien pyrkimykset eivät todellakaan jää epäselviksi.

Elokuvissa Pilatus kuitenkin säännönmukaisesti toteaa, että hetkinen, eikös tämä Jeesus ole galilealainen? Sittenhän Galilean alueen kuningas Herodes Antipas saakin päättää hänen kohtalostaan, ja minun ei tarvitse. Kaiafas ja juutalaiset raahaavat sitten Jeesuksen Herodeksen palatsiin.

Herodes esitetään läskinä ja vähän naismaisena hahmona, joka käyttää meikkiä egyptiläiseen tyyliin. Hänellä on paljon kultakäätyjä ja muuta jänskää, ja palatsi on täynnä kurtisaaneja, taikureita, napatanssijoita sun muuta. Toisaalla evankeliumeissa kerrotaan myös, miten hän oli mennyt kälynsä kanssa naimisiin ja himoitsi tytärpuoltaan, jonka toivomuksesta Herodes mestautti Johannes Kastajan. Sitten tulee pitkä ja vähän koominenkin kohtaus, jossa Herodes kuulustelee Jeesusta ja pyytää tätä tekemään ihmeitä, herättämään kuolleista ja sen sellaista. Jeesus ei kuitenkaan vastaa mitään, jolloin Herodes suuttuu, ja juutalaiset raahaavat hänet jälleen Pilatuksen luokse, jolloin Barabbas-episodi voi jatkua.

Halusin kirjan loppupäässä vähän riffailla tällä Herodeksen kuulustelukohtauksella, ja selasin Raamattua nähdäkseni, miten se ”oikeasti” meni. Matteuksen evankeliumissa siitä ei kuitenkaan sanota mitään. Eikä myöskään Markuksen tai Johanneksen. Vain Luukkaan evankeliumissa Herodes-kuulustelu mainitaan, ja seuraavista neljästä jakeesta on peräisin tämä monissa elokuvissa nähty kohtaus:

”Herodes ilahtui kovin nähdessään Jeesuksen, sillä hän oli jo pitkään halunnut tavata hänet. Hän oli kuullut Jeesuksesta ja toivoi, että tämä tekisi hänen nähtensä jonkin ihmeteon. Hän kyseli Jeesukselta kaikenlaista, mutta Jeesus ei vastannut hänelle mitään. Ylipapit ja lainopettajat, jotka olivat paikalla, syyttivät Jeesusta kiivaasti. Herodes ja hänen sotilaansa alkoivat nyt kohdella Jeesusta halveksuvasti. Herodes teki Jeesuksesta pilkkaa puettamalla hänet komeaan pukuun, ja sitten hän lähetti Jeesuksen takaisin Pilatuksen luo.”

Ehkä pitääkin tehdä suoraan viittaus johonkin elokuvaan?

Jeesus-aiheinen romaanini Ihmisen poika edistyy koko ajan ja toivon saavani siitä joulukuussa ensimmäisen version valmiiksi. Jos kaikki menee nappiin, kustantaja innostuu ja itse pystyn olemaan laajentamatta aihetta loputtomasti, kirja voitaisiin julkaista ehkä jo syksyllä 2010.

Niinpä nyt on aika vaikuttaa! Olen tehnyt kirjaa osittain yhteisöllisesti niin, että tulevat lukijat ovat voineet ehdottaa teemaan sopivia biisejä, kertoa mitä mielikuvia keskeinen symboli herättää ja nyt ideoida nimeä yhdelle androgyynille skeittipunk-okkultisti-anarkistihahmolle.

Kirjan tekoon sopii osallistua Wreck-a-Movie -palstalla, joka on tarkoitettu lähinnä yhteisölliseen elokuvantekoon, mutta tuntuu sopivan myös proosaan. Lisäksi Spotifyssä olevalle avoimelle soittolistallle sopii lisätä biisejä! Biisien olisi hyvä käsitellä jotain seuraavista aiheista: uskonto, korruptio, seksi, Jeesus, 80- ja 90-luvuilla kasvaminen, gootti/punk/underground, graffiti sekä uusina maailmanloppu ja utopiat/dystopiat.

Kaipaan myös jonkinlaista konsepteja kansitaiteeksi, toi nyt photoshoppaamani on liian lähellä perinteisten suomalaisten ysärikirjojen halpiskansia, joten vapaaehtoiset graafikot ja kuvaajat ilmoittautukaa!

Myös kommenteissa voi osallistua! Kertokaa, miltä tuo kansikuvassa oleva merkki herättää. Ajatus on, että päähenkilö piirtelee sitä tiedostamattaan ja eri henkilöt esittävät siitä omia tulkintojaan. Jotkut ovat sanoneet, että se näyttää maljalta, toisten mielestä härältä. Mikä se sinusta on?